Kivitasku

Jatkan kevätstressin välissä aloitettujen projektien sarjaa. Nyt valmistuivat niistä tällaiset yksinkertaiset perussukat, joiden varressa on vähän kiertopintaa. Nämä ovat Ann Buddin kirjasta Getting Started Knitting Socks. Lanka on jälleen Villa Mokasta, värinä on Kivitasku. On niin osuva nimi ja oih miten pidänkään sukkalangoista, jotka ovat tummanpuhuvia, muttei kuitenkaan mustia.

Neulontatapaamisessa näitä sukkia viimeistellessäni mietin, että olen jotenkin arka ja estynyt neuloja. Ihailen kaikkia, jotka järjestävät ja osallistuvat kaikenlaisiin neulontatempauksiin. Nytkin on menossa esimerkiksi Kesäyön hullutus -tempaus, jossa juhannukseen mennessä aloitetaan uusi projekti jokaisena kesäkuun päivänä. Kaikenlaisia neulojien nettitempauksia riittää ja osallistujilla on hauskaa.

Minä osallistuin kerran Lankahamstereihin, jossa on tarkoitus olla ostamatta uutta lankaa. Menikö päivä vai kaksi, niin olin lentänyt jo ryhmästä ulos, koska oli vain just silloin pakko ostaa pari vyyhtiä. Eikä siinä mitään, kaikkihan väliin epäonnistuvat pyrkimyksissään. Voisin kuvitella, että esimerkiksi 52 sukkaa vuodessa tekemään lupautuneita tippuu joukosta kuin pisaroita kesäsateessa.

Minulle nuo jutut ovat kuitenkin vaikeita. Tunnen itseni luopioksi jo etukäteen. Seurailen hiljaisena knit-alongeja ja salaisia neuleystäviä ja ihastelen muiden rohkeutta. Ehkä minäkin sitten ensi kerralla ...

Luulen, että otan liian vakavasti sen, mitä neulon. Minulle neulominen ei ole hauska vitsi, vaan sydäntäriipaiseva tarina. Siihen on paneuduttava ja se on tehtävä huolella. Silmukat luodaan otsa rypyssä ja arviointiprosessi on kriittinen. Lopputulokseen olen harvoin täysin tyytyväinen. Tällaiselle perfektionistille bloggaaminen ja muu julkineulominen on tarpeeksi hankalaa jo ilman tempauksiakin.

Antaminen ja vastaanottaminen on molemmat yhtä vaikeita asioita. Yhteisöllinen neulonta on omalla tavallaan anteliaisuutta. Pitää laittaa itsensä peliin, olla läsnä. Yritän pysyä siinä pinnalla omalla tavallani, päivittää Ravelryä, blogejani ja osallistua keskusteluun. Kun joku kehuu neulomisiani, on väliin vaikeaa ottaa vastaan ylitsevuotavia kiitoksia. Se yksi silmukka siinä sauman lähellä ... jos vain kehuja tietäisi sen virheen! Ja sitä, kuinka häpeänkään juuri sen työn konseptia tai pikemminkin sen puutetta.

Edesmennyt tätini sanoi joululahjan saatuaan, että vastaanottaminen on taito, jota hän ei ole oppinut. Silloin ymmärsin, että antamisen ilo on suoraan yhteydessä vastaanottamisen iloon. Niitä asioita on mahdoton erottaa toisistaan. Siitä syystä aran kivitaskunkin on lennettävä parvessa ja neulojan kohdattava toinen neuloja. Elämän salaisuus ei taida olla kummoisempi!