Satakielen kutsu

Kyllästyin hetkeksi moderniin ajatteluun ja kaivoin Satakielen jämät kaapista. Ne riittivät aika hyvin Nancy Bushin Laila's Socks'eihin. Oranssi vain on virolaista villaa.

Sitten aloin neuloa kintaita, Nancy Bushin malli jälleen. Satakielestä oli enää vaan vähän koristeeksi, loput on virolaista villaa ja suomalaista pientuottajan lampaanvillaa.

Koulussa minulle sanottiin, että tyylissäni näkyy ornamentiikka. Suunnittelemastani viivakoodinlukijasta sanottiin, että ihme, että siitä tuli niinkin moderni lopuksi, kun alun luonnokset oli kuin karjalalaisia ikoneja. Ope ei tiennyt, että olen kotoisin Pohjois-Karjalasta ja maalannut lapsena ikoneja! En ole ollut koskaan ortodoksi, mutta lapsuudenkodin lähellä oli ortodoksinen kirkko ja sen alakerrassa kokoontui ikoninmaalauspiiri, jonne pääsin noin 10 vuoden iästä huolimatta aikoinaan mukaan.

Olen alkanut ymmärtää, millainen vaikutus aikaisemmilla harrastuksilla ja kokemuksilla voi olla. Se on kiehtovaa. Suhtaudun modernin muotoilun haasteisiin hakien uusia näkökulmia mm. vanhoja työstämällä. Minulla on ollut suuri onni elää lapsuus, jossa on riittänyt harrastuksia ja tekemistä.

Lapsen mielelle kun herkistyy, niin Satakielen kutsun voi oikein kuulla: neulokaa kirjoneuleita, palauttakaa vanha neuleperinne ja kunnia! Eestiläiset tuntuvat tämän osaavan jotenkin suomalaisia paremmin. Kansanomaisia neulemalleja tutkiva amerikkalainen Nancy Bushkaan ei pysähtynyt Suomeen, vaan jatkoi lautalla Tallinnaan. Eestiläisten rankka historia on säilönyt paremmin neuleperinteen. Suomen high tech -elämä on vaatinut veronsa.

Mutta tälle ei ole mitään estettä nyt, kun neulonta on voimissaan: Palautetaan ornamentit takaisin katukuvaan!